Englannin ääntäminen

Jos englannin kielen varhaisempia muotoja verrataan sen nykyiseen muotoon, huomataan niiden yhteisen ymmärrettävyyden katoavan hyvin nopeasti. Englannin ääntäminen muuttui vasta 1400- ja 1500-lukujen aikana lähemmäs sen nykyistä muotoa, kun eri vokaalien ääntämistavat vaihtuivat vähitellen. Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin aikaan mime-sanan vokaali oltaisiin lausuttu niin kuin sanassa team, tai flea-sanan vokaali niin kuin sanassa say. Keskiaikaisen puhujan suusta nämä sanat olisivat siis kuulostaneet tällaisilta: meam ja flay. Fonologia on kielitieteen haara joka tutkii eri kielissä käytettyjä äänteitä niiden merkitysten kannalta. Vokaalien ääntelyjen muutos on merkittävä osa Englannin fonologista historiaa. Tarkkaa syytä vokaalien ääntämistapojen muutokseen ei olla kyetty sanomaan, mutta tutkijat ovat arvioineet niiden olevan seurausta Mustan Surman aiheuttamista väestönmuutoksista, tai siitä kun Englannin aateliset alkoivat puhumaan englannin kieltä ranskan kielen sijaan. Vokaalien vaihtuminen oli viimeinen suuri harppaus varhaisenglannista nykyenglantiin. Englannin kielioppi ja sanavarasto tulisivat vielä jatkamaan kehitystään, mutta kielen perusrakenteet eivät tämän jälkeen muuttuneet enää. Kirjapainon aiheuttamat mullistukset samoina vuosisatoina lisäsivät tarvetta englannin kielen standardisoimiselle, mikä selittäisi kielellisten piirteiden vakiintumisen. Nämä muutokset ovat yksi pääsyistä siihen miksi englannin ääntäminen saattaa hämmästyttää vieraskielistä lukijaa, sillä englannin kielen sanojen kirjoitustavat eivät ole muuttuneet englannin ääntämisen tahdissa, eikä sanoja siksi lausuta niin kuin niiden kirjoitusasu antaisi olettaa. Erityisesti suomalaisille lukijoille englanninkielisten sanojen ääntäminen voi tuntua erikoiselta, sillä toisin kuin englannin kielessä, suomen kielessä on kirjoitusasun ja ääntöasun vastaavuus.